Immanuel Kantilta on 1700-luvun lopulta rekisteröity ajatus
maailmanhallituksesta. Sen eräänlaisena ensimmäisenä inkarnaationa,
joskin hyvin toisenlaisessa muodossa kuin Kant oli ajatellut, voi
pitää Venäjän, Itävallan ja Preussin Napoleonin sotien jälkeen
vuonna 1815 perustamaa ja sittemmin enimmän osan Eurooppaa kattanutta Pyhää Allianssia.

Mikään ”kansainliitto” Pyhä Allianssi ei ollut, vaan pikemminkin
hallitsijoiden liitto kansojen kurissapitämiseksi ja nationalististen
tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdänneiden aatteiden
leviämisen estämiseksi. Omalla tavallaan se kuitenkin onnistui rauhan
säilyttämisessä Euroopassa ja suursotien välttämisessä melkein
sadan vuoden ajan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden Versaillesin
rauhankonferenssissa perustettu Kansainliitto jäi torsoksi, kun
Yhdysvaltojen senaatti esti maan liittymisen maailmanjärjestöön.
Kansainliiton suuri heikkous oli myös samastuminen voittajavaltioiden
sanelemaan Versaillesin rauhansopimukseen. Aluksi liiton ulkopuolelle
jätettiin siihen myöhemmin liittyneet Saksa ja Neuvostoliitto, joiden
molempien jäsenyys jäi lyhytaikaiseksi. Jälkimmäisen osalta
jäsenyys päättyi, kun se erotettiin talvisodan aloittaneena
hyökkääjänä vuonna 1940.

Vaikka Kansainliiton peruskirja ei sotaa yksiselitteisesti
kriminalisoitu otettiin maailmansotien välillä tärkeitä askeleita
sodan kieltämiseksi kansainvälisessä oikeudessa. Kansainvälisistä
sopimuksista aikoinaan juhlituin, mutta sittemmin enemmän naurun ja
säälin kohteeksi joutunut, on yli kuudenkymmen valtion edustajien
vuonna 1928 allekirjoittama USA:n ja Ranskan silloisten
ulkoministereiden mukaan nimetty Kellogg-Briand-sopimus. Lyhyen
sopimuksen sisältö oli hyvin yksinkertainen: sodankäynti oli vastedes
kielletty politiikan välineenä.

Kellogg-Briand ei estänyt toista maailmansotaa, mutta se vaikutti jo
oleellisesti siihen, miten sodan aikana hahmotellun ja sen jälkeen
Kansainliiton korvanneen Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja
kirjoitettiin ja miten sitä lähdettiin soveltamaan. Se näkyi myös
siinä, miten Saksan, Japanin ja muiden maiden sotasyyllisiä
käsiteltiin sekä sotarikoksiin että sodan aloittamiseen syyllisinä.

YK ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys

Kun voittajavaltiot toisen maailmansodan jälkeen kokoontuivat San
Franciscoon perustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia, ne halusivat
välttää Kansainliiton monet valuviat. Onko tässä onnistuttu vai ei,
riippuu siitä, näkeekö lasin puoliksi tyhjänä tai puoliksi
täytenä. YK:n peruskirja on hienoa luettavaa, eivätkä sen
periaatteet ole jääneet pelkästään kuolleiksi kirjaimiksi.
Maailmansota on toistaiseksi vältetty ja kansainvälistä
monenkeskistä säädösjärjestelmää on askel askeleelta
täydennetty.

YK:n rooli ainoana sotilaallisen voimankäytön legitimoijana maailmassa
on kirjattu sen peruskirjaan. YK:n nimissä on koottu, ensimmäisen
kerran vuonna 1956 Suezilla, osapuolten hyväksymiä
rauhanturvajoukkoja. Nyttemmin ei enää välttämättä tarvita
konfliktin kaikkien osapuolten suostumusta. Maailmanjärjestö voi siten
nyt käynnistää myös vaativampia kriisinhallintaoperaatioita, joissa
sen valtuuttamille joukoille mandatoitu voimankäyttö ei enää rajoitu
vain itsepuolustukseen.

Kriisinhallinnan mahdollisuuksia on sen jälkeen vielä terästänyt
vuonna 2005 YK:ssa hyväksytty suojeluvastuun (responsibility to
protect) sitoumus, joka velvoittaa YK:ta humanitääriseen väliintuloon
silloin, jos valtio on kyvytön estämään kansanmurhia, sotarikoksia
tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Konsensus suojeluvastuun
hyväksymisestä syntyi lopulta reaktiona siihen, kun riittämättömin
resurssein ja toimivaltuuksin varustetut YK:n rauhanturvaajat joutuivat
voimattomina sivustakatsojina seuraamaan vierestä, kun Rwandassa ja
Srebrenicassa toimeenpantiin kauheita kansanmurhia.

Muita merkittäviä virstanpylväitä tämän maailmanjärjestyksen
rakentamisessa ovat varhaisimmat jo ennen YK:n perustamista olleet mm
Kansainvälisen työjärjestön ILO perustaminen 1919, YK:n
ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Ydinsulkusopimus NPT
1968, YK:n merioikeusyleissopimus 1982, Kemiallisten aseiden
kieltosopimus 1993, Pariisin ilmastosopimus 2015 ja Ydinasekieltosopimus
2017.

Näiden enemmän tai vähemmän yleismaailmallisten sopimusten lisäksi
kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä on viety eteenpäin
alueellisissa puitteissa. Eniten näin on tehty Euroopassa.

Itse maailmanjärjestö on rakenteiltaan hyvin samannäköinen kuin 75
vuotta sitten. Suurin muutos on jäsenmäärän lähes
nelinkertaistuminen nykyiseen 193 jäsenvaltioon. YK:n toimivallan kova
ydin – sotilaallisen voimankäytön ainoana oikeuttajana – on
edelleen turvallisuusneuvosto, jossa sen viidellä pysyvällä
jäsenelle on veto-oikeus. Ne voivat arvostella toisiaan sen
käytöstä, mutta eivät ole pienimmässäkään määrin valmiita
keskustelemaan sen poistamisesta.

Tämä vuosikymmenten työn tuloksena muotoutunut kansainvälinen
sopimusjärjestelmä ja sen määrittämät pelisäännöt eivät ole
täydellisiä tai virheettömiä. Niiden parantaminen ja niiden
puitteissa toimiminen on kuitenkin ainoa tapa, jolla peruuttamattoman
keskinäisriippuvuuden maailmassa voidaan kuvitella vastattavan
kestämättömän kehityksen, ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja
voimapolitiikan haasteisiin.

Tämä vaivalla rakennettu ja parhaimmillaankin vielä hatara
sääntöpohjainen yhteistyöjärjestelmä on vakavasti uhattuna.
Nationalistiset ja populistiset liikkeet eri puolilla maailmaa ovat
vaatineet maitaan toimimaan oman mielensä mukaan ja irtaantumaan niitä sitovista sopimuksista.

Suurvallat ovat näyttäneet mallia. Mutta mitä isot edellä, sitä
monet pienet perässä.

Suurvalloista Kiina on puheittensa tasolla yksiselitteisimmin ilmaissut
kunnioittavansa sääntöpohjaista monenkeskistä yhteistyötä. Se ei
ole arvostellut YK:ta, WTO:ta tai muita kansainvälisiä järjestöjä,
vaan päinvastoin lisännyt niissä aktiivisuuttaan. Sen aktiivisuuden
tarkoituksena kuitenkin on, suurvallan monia taloudellisia ja muita
vaikutuskeinoja käyttäen, muokata niiden toimintaa siten, että ne
pidättäytyisivät jäsenmaiden suvereniteettia loukkaavista toimista.

Tällaisia ovat ennen muuta niiden puuttuminen uiguurien kohteluun tai
muihin ihmisoikeusrikkomuksiin, joita Kiina pitää maitten sisäisiin
asioihin sekaantumisena. Tämä on se pohja jolle Kiinan ja Venäjän
läheinen yhteisymmärrys YK-politiikassa perustuu. Kiinalaiset osaavat
kuitenkin venäläisiä taidokkaammin hankkia itselleen YK:ssa
ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Merkittävistä kansainvälisistä toimijoista selviten Euroopan Unioni,
sen muutaman jäsenvaltion vastaan haraamisesta huolimatta, on toiminut
monenkeskisen sääntöpohjaisen yhteistyön puolustajana, tulivat
siihen kohdistuvat murentamispyrkimykset sitten Kiinan, Venäjän tai
Yhdysvaltojen suunnalta.

Venäjän ja lännen vastakkainasettelun rinnalle on hyvää vauhtia
nousemassa Yhdysvaltain ja Kiinan vastakkaisuus. Nämä kaksi maata ovat
jo nyt taloudellisesti tasaveroisia toimijoita ja Kiina kuroo hyvää
vauhtia kiinni myös Yhdysvaltain sotilaallista etumatkaa. Molemmat ovat
myös painostaneet kolmansia maita valitsemaan puolensa.

YK:ta on helppo ja usein myös perusteltua arvostella tehottomuudesta.
Se on kuitenkin viime vuosina parantanut juoksuaan monien
hallinnollisten uudistusten seurauksena. Sen erityisjärjestöjen
toimintakyky on useimpien kohdalla kiitettävä, hyvä tai vähintään
tyydyttävä, vaikka ongelmia niissäkin riittää.

Isoin uudistustarve koskee turvallisuusneuvostoa, mutta sen
laajentaminen ei ole lähiaikoina etenemässä mihinkään.
Turvaneuvoston laajentaminen noin 25-jäseniseksi sekä uusilla
pysyvillä jäsenillä (ilman veto-oikeutta) ja vaihtuvilla jäsenillä
mahdollistaisi myös sen, että se voisi korvata itse itsensä
eräänlaiseksi epäviralliseksi maailmanhallitukseksi asettaneen G-20
ryhmän.

Viime kädessä syy YK:n ongelmiin on kuitenkin sen jäsenmaissa. Ilman
jäsenvaltioiden tukea ja sitoutuneisuutta – ja
turvallisuusneuvostossa ilman viiden pysyvän jäsenen hyväksyntää
– ei maailmanjärjestöllä oli toimintakykyä eikä toimivaltaa.
Kriisihallintaoperaatioihin YK:lla ei ole asettaa omia joukkoja, vaan se
joutuu kääntymään jäsenvaltioiden puoleen ja vetoamalla ja
suostuttamalla raapimaan kasaan riittävästi joukkoja.

YK:n arvostelu henkilöityy helposti pääsihteeriin ja myös nykyinen
pääsihteeri Antonio Guterres on saanut siitä osansa. Hänen
hallinnolliset uudistuksensa, erityisesti naisten nostaminen keskeisiin
tehtäviin, saavat kiitosta. Arvostelu taas kohdistuu erityisesti
siihen, että hän ei ole yhtä selvästi kuin edeltäjänsä puuttunut
räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, varsinkaan silloin jos on kyse
turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä. Hänen puolustajansa vetoavat
siihen että ”megafonidiplomatiasta” pidättäytyminen antaa
vastaavasti enemmän kulissien takaisia mahdollisuuksia vaikuttaa.
Tämän tuloksellisuudesta on kuitenkin vaikea löytää näyttöjä.

Selvimmin YK:n ja koko monenkeskisen sääntöpohjaisen kansainvälisen
yhteistyöjärjestelmän puolustaminen ja vahvistaminen on tietenkin
Suomen kaltaisten pienempien maiden etujen mukaista. Peruuttamattoman
keskinäisriippuvuuden maailmassa on kuitenkin mahdotonta osoittaa
yhtään maata – erotuksena niiden johtajien henkilökohtaisista
valtaintresseistä – jonka etujen mukaista tämä ei myös olisi.

Jäsenmaat tulevat säilymään kauas tulevaisuuteen YK:n heikkona
lenkkinä ja tämän järjestelmän kanssa on pakko elää. On helppoa
esittää idealistisia ideaaliratkaisuja siihen, miten kansainvälinen
yhteistyö ja globalisaation hallinta tulisi järjestää.
Valitettavasti näköpiirissä ei ole mahdollisuutta siirtyä johonkin
maailmanparlamentin ja maailmanhallituksen johdolla toimivaan maailmaan, tai että sellainen ylipäätään olisi koskaan mahdollista. Maailma
tulee vielä niiden seuraavien ratkaisevien vuosikymmenten ajan, joka
meillä enintään on aikaa toteuttaa kestävään kehitykseen
siirtyminen, perustumaan muodollisesti itsenäisiin valtioihin.

Kun ihmiskunnan selviytymistä koskevat globalisaation haasteisiin on
päästävä käsiksi tässä ja nyt, tulee hallitustenväliseen
yhteistyöhön perustuva järjestelmä olemaan edelleen siinä
pääosassa. Silloin on tärkeätä, että mahdollisimman moni siihen
osallistuva hallitus on demokraattisesti valittu ja demokraattiselle
parlamentille vastuullinen. Kylmän sodan päättyminen kaatoi
autoritaarisia hallituksia muuallakin kuin itäblokissa. Tuolloin
ilahduttavasti laajentunut demokratia ei kuitenkaan ole enää viime
vuosina viettänyt uusia voitonjuhlia maailmalla, vaan takaiskut ovat
olleet yleisempiä.

Parlamentaarisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan
vaikutusmahdollisuuksien elementtejä on myös saatava enemmän mukaan
myös hallitustenväliseen kansainväliseen yhteistyöjärjestelmään.

Houkutteleva ajatus on, että kansainvälisissä järjestöissä
valvottaisiin myös näiden hallitustenvälistä yhteistyötä
täydentävien foorumeiden avulla tehokkaammin sitä, miten
jäsenvaltiot täyttävät demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen
kriteereitä. Tätä voi toivoa ja sitä pitää myös aktiivisesti
edistää, mutta ei ole realistista lähteä siitä, että
yhteistoiminta esim. ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sotilaallisten
konfliktien ehkäisemiseksi tai kriisienhallinnassa voitaisiin rajata
vain ahtaimmat demokratian kriteerit täyttäviin maihin.

Maailmanjärjestön on oltava universaali tai sillä ei ole mitään
virkaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kauppapolitiikassa
ja taloudellisessa yhteistoiminnassa demokraattiset maat voisivat olla
tiukempia räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden
suhteen. Valmiutta tähän kuitenkin rajoittaa se, että harvat maat
ovat tuomioissaan valmiita menemään niin pitkälle, että
osallistuisivat sellaisiin sanktioihin, joista olisi niille ja niitä
kotimaanaan pitäville suuryrityksille huomattavampaa taloudellista
haittaa.

Demokratia ei menesty vientituotteena eikä etenkään miekkalähetyksen
menetelmin. Liberaali kaikkien kansalaisten vapauksia ja oikeuksia
kunnioittava demokratia leviää parhaiten esimerkin voimalla,
osoittamalla kykynsä tuottaa vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia
sekä ratkaisuja globalisaation aikakauden suuriin haasteisiin
kestävästä kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta pandemioihin.
Erityisen hyvässä, mutta velvoittavassa asemassa tässä ovat
pohjoismaat, joiden menestys globalisoituneessa maailmantaloudessa
pohjautuu pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltioon, jonka arvo
joskus ymmärretään paremmin pohjoismaiden ulkopuolella kuin
Pohjolassa silloin, kun sitä ollaan oltu heikentämässä.